Tänä syksynä niin moni on saanut huonoja uutisia.
"Olen niin väsynyt", kuuluu monen suusta.
"Miten sinä jaksat", kysymme toisiltamme.
"Voinko auttaa", voisi kysyä useamminkin.
"Kyllä me yhdessä jaksamme".
"Kannetaan toinen toistemme murheet".
"Anna tulla, kyllä tänne surua mahtuu."
"Hei, tuetaan sitten toinen toisiamme".
Selailin blogeja ja löysin tämän.
En muista mista, mutta oli sen verran koskettava, että otin talteen.
Nyt sillä on käyttöä.
"Minä olen haalentunut, mutta silti kirkas.
Minä olen harmaantunut, mutta vielä minussa on sävyjä.
Minä olen rapistunut, mutta yhä ehjä.
Minä olen rumentunut, mutta toisinaan yksityiskohdiltani kaunis.
Minä olen kylmentynyt, mutta kuitenkin tihkun lämpöä.
Minä olen vettynyt, mutta välillä kyyneleet kuivuvat.
Minä väsähdin melkein liikaa, mutta nyt taas jaksan."
Koitetaan kaikki jaksaa.
Muistetaan, että joskus se oma suuri murhe on ihan pientä sen rinnalla, mitä läheinen tai rakas tai ystävä kantaa.
"Olen niin väsynyt", kuuluu monen suusta.
"Miten sinä jaksat", kysymme toisiltamme.
"Voinko auttaa", voisi kysyä useamminkin.
"Kyllä me yhdessä jaksamme".
"Kannetaan toinen toistemme murheet".
"Anna tulla, kyllä tänne surua mahtuu."
"Hei, tuetaan sitten toinen toisiamme".
Selailin blogeja ja löysin tämän.
En muista mista, mutta oli sen verran koskettava, että otin talteen.
Nyt sillä on käyttöä.
"Minä olen haalentunut, mutta silti kirkas.
Minä olen harmaantunut, mutta vielä minussa on sävyjä.
Minä olen rapistunut, mutta yhä ehjä.
Minä olen rumentunut, mutta toisinaan yksityiskohdiltani kaunis.
Minä olen kylmentynyt, mutta kuitenkin tihkun lämpöä.
Minä olen vettynyt, mutta välillä kyyneleet kuivuvat.
Minä väsähdin melkein liikaa, mutta nyt taas jaksan."
Koitetaan kaikki jaksaa.
Muistetaan, että joskus se oma suuri murhe on ihan pientä sen rinnalla, mitä läheinen tai rakas tai ystävä kantaa.
Kommentit
Lähetä kommentti